Multispecies rug at m/other becomings exhibition growing under a lamp light at art-lab Gnesta, Sweden 2021
Multispecies rug manifesto The multispecies rug is made out of the belief that co-existence with other than human animals can increase responsibility towards them. The rug is manufactured with tenderness, listening and observing companions and becoming together in a new composition or assemblage. It requires placing human in the animal continuum. The multispecies rug is a living body but it is not a hybrid that produces a generic difference. Rather it emerges mutually inclusive vital gesture as described by Massumi (2014). It is a post-anthropocentric becoming animal or a becoming with animals and collaboration with nonhuman agents. Multispecies rug making is a sympathetic and speculative door opening where the agency is distributed. The human intention is not central. It is ethico-aesthetic material-gathering and kin making that tunes towards the nonhuman expression and affect. Ludic gesture is impotent unless it captures the others attention, rug making thus is an act of love that should resonate one way or another to our companions. Brushing a goat is care that leaves a human hand with fluffy matter. There is hair fallen from human head and feathers dropped by a winged companion. Seeds and grains we all eat are binding the rug together with their living roots. Matters meet and become in a platform of compost made out of manure of goats or other soils that provide microbial companionship to macro-materials. The adhesive that enables entanglement of beloved matters and bodies. Multispecies rug encourages to think material entanglement beyond instrumentalizing scope by composing matters differently. Pursuing ethico-aesthetic becoming, symbiosis, or creative evolution it grows species together creating a new type of holobiont. Multispecies rug states we are not separated entities although we have separated bodies in space. We speak, sing and bleat in a different language but we have a sympathetic tendency to comprehend each other. This is not the first becoming, we have always become in our relations as Haraway (2016) and others reminds us.
Sources: Massumi, Brian (2014) What Animals Teach Us about Politics. Durham & London: Duke University Press. Haraway, Donna J. (2016) Staying with the Trouble. Making Kin in the Chthulucene. Durham & London: Duke University Press.
Im still finishing my research proposal,(I ve been finishing it some months) to conduct science studies in the department of sociology in Helsinki university. This is how it feels. My wishes of doing some kind of healing to my own nervous system are totally wiped out 1. since this process has shown me embedded anthropocentrism in the popular usages of vagus nerve science 2. because everything that can be done with this science, even the (speculative and art-based effort?) will become under some regulation, a productive bio power 3. previous reasons makes me cynical at times. 4. I will have pain in the ass (and more specifically in my neck) for following years in studying what’s going on in this field sitting front of computer of cource. And its far from promising healing to anyone especially to my self, even I study embodiment of this science through weird microbial medi(t)ation that has kind of a yoga approach equivalent to “healing”. Some of you might have been doing this session with me and I apologise of taking advantage on your bodies in this experiment :D. I continue doing that with twisted pleasure in pleasing our not so perceptible companions, microbes. tihere is tteh
tehtiin OM hakalan kanssa Mustarindassa video essee, joka on nyt jälkikäsittelyssä. Sen nimi on metsänpeittodisko. mulle kerrottiin pienenä, että kaarevat, porttimaiset puut on metsänhaltijan portteja. Tykkään mennä niiden alta ja pohtia mitä metsänpeitossa oleminen on. Joskus se jotenkin onnistuu avartamaan tietoisuutta, ja herkistyy aistimaan eri tavalla ympäristöään.
Metsänhaltijan porteista kulkeminen videossa ei representoi ajattelun prosessia, vaan se on prosessi itse, tuleminen, jossa ajatuksemme syntyvät metsästä. Emme ajattele vain rationaalisesti, vaan annamme lumisen miljöön tehdä ajattelua meissä.
Koemme tärkeäksi näyttää taiteessa ja tutkimuksessa ne ei-inhimilliset toimijat, jotka ajattelevat kanssamme. Tämä posthumanistinen lähtökohta näkyy jo hyvin akateemisessa maailmassa, mutta haluamme korostaa materiaalisen tapahtuman kautta näiden kanssa-ajattelijoiden aktiivisuutta. Video antaa tiedon tuotannolle paikoittuneen ja materiaalisen lähtököhdan ja toimii samalla teaserina tutkimukseen. Metsässä on diskot, koska meillä oli diskopallo joka alkoi näyttää siltä mistä puhuimme, subjektilta, aivolta ja hermoverkolta joka heijastuu sinne minne voi, diffraktiolta, jossa valo hajautuu.
synopsis: Kaksi väitöstutkimuksensa alkumatkalla olevaa taiteilijaa kulkee metsässä käsitellen kriittisen sekä kulttuurisen ja yhteiskunnallisen eläintutkimuksen premissejä yrittäen tuoda erilaisia ontologioita yhteen subjektin, toimijuuden ja suhteellisuuden käsitteiden välimaastossa. Onko tuntoisten puoustamiselle sijaa silloin kun subjekti on sivuseikka tai toiminnassa tuottuva, eikä niinkään universaali ankkuri ajatella oikeuksia?
Intra-aktiossa ovat pala lumista metsää, Snejka koiraa kriittiseen eläintutkimuksen näkökulmasta, jonka lähtökohtana on muunlajisen eläimen yksilöyden tunnustaminen, toimijuuden ja suhteellisuuden uusmaterialistista teoriaa, sulkaa ja hajoavaa valoa joka muuttuu ja sopeutuu yhtä paljon kuin se muuttaa ja sopeuttaa. Eläinsubjektin materiaalisuutta käsittelevät askeleet liittyvät osaksi metsänpeiton diskoväkeä.
Vaikka kahden ihmiskehon teoreettiset viitekehykset ovat osin ristiriitaisia, ihmiskeskeisyyttä purkava posthumanistinen tutkimusasenne, monilajinen kumppanuus ja luonnon monimuotoisuuden vaaliminen yhdistävät työskentelyä. Videoteoksessa keskustellaan taiteilijoita ympäröivien olentojen kudelmasta, jossa toimijat asettuvat näkökulmasta riippuen subjekteiksi tai vitaaliseksi osaksi moninaista verkostoa. Myötätunto ohjaa tutkimuksia aina vagushermon lähettämistä signaaleista tapoihin, joilla kohdellaan ja määritellään ympäristöä ja siinä eläviä olentoja.
tääl Mustarindan residenssissä on kyl tajunnu omasta kehollistamis/ taide alueesta. esimerkiksi kepit on mulle tärkeitä, ehkä oon jo kertonut ennenkin tästä, oon tajunnu et mulla on aina joku suhde johonkin keppiin, ja nyt tuolta metsästä putkahti tykkylumen piilosta pieni keppi, pieni mitätön, vois aatella. sain sen panulta itseasiassa, jolle olin kertonut että taiteelliseksi materiaaliksi kelpaa kepit. olen huomaavinani keppien toimivan samoin ku piirrokseni, niistä jotenkin voi omaa tilaa reflektoida, mikä viba, mikä meno, mikä moodi, ja sitten sitä voi hellästi tuunata, keppiä liikuttamalla tai piirtämällä säikeitä ja klimppejä toisin. eri kepeille tehdään ihan eri asioita, voisi vaan kuvata loputtomiin mitä, mutta ehkä jätän sen tekemättä.
nyt tää keppi juttu niinku fiilistyttää niin paljon, pieni keppi iso keppi, ninja keppi, limasieniä täynnä oleva keppi, karahka, kaksi keppiä, ja myöskin sellaset parrut menee tähän. oli ihmeellistä tanssia keppien kanssa spontaanisti millamaijan kanssa. tuntui et kepeistä tuli omia toimijoitaan, jotka ilmaisi ja tuotti maailman, heräsi eloon ja loi siltaa meidän kahden ihmisen välille. ehkä olin ainakin ujo avautumaan tanssissa kohti toissa, mutta kepin kanssa, ai että. perus kontsukamaa, mutta yhdistän siihen vielä kaikkia ajatuksia siitä, et ne on niinku valtikoita, mutta ei-inhimillisen vallan niin, ei sillai et ne nyt edustais jotain ei-inhimillistä käännettä, vaan et mikä aine avaa kenellekin ihmiseläimelle tavan ruumiillistua toisin, tulla osaksi, olla suhteissa, toimia kanssa, muuttua, alkaa arvostaa. mulle, kepit, just nyt.
At Kosminen-gallery Helsinki September 2020. Group exhibition with Oona Leinovirtanen and Lilli Haapala tackles the relational ontologies from the point of view of microbes: mouths and salivas are mediators, bodies embed, and agency of bacteria comes to the fore. We think of matters that are disposables for human animals but platforms for others. We also are multiplicity of earth others; foamy and moist worlds. We curated also performance artists and scholars to create a world to think with microbes. Program is found here:
Lilli Haapala: This place under the purple waters Riina Hannula: We give a shit: A multi species faeces
My personal take started traveling through mouth to intestine and entered to the guts. With my companion animals I’m surrounded by different shits and they are intriguing me both as a matter of permacultural output and value, but also beyond. Through our involutive practice with earth others faeces became a boundary making practice, they start proposing becoming with. The shit is maintaining garden. Composting this shit is situated practice of care fertilizing our future with it is matter of togetherness. Microbes, not as pathogens and commensials, but physical and relational collaborators with human and nonhuman animals show our multi-super-entangled nature. My work titled *We give a shit: A multispecies faeces* is bringing different shaped faeces in valuable currency.
Not so specifically defined assembly of microbes gathered the parliament of things to Lapland in January 2020. These microbes, a multiplicity of staff, a few propionis and random group of coronae had communicated the possibility of bringing microbial agency in a new visibility. Their collaboration with many terroirs was of course a history of its own. They made a group of human animal bodies to find each other from around the globe by making them first become attracted on fermented foods that further intensified the microbial voice within them. Microbes had a desire to make these research and art practitioners become together in thinking with them. They had a strong intention to help earth to survive in this chaotic times of capitalocene. The selection of human bodies thinking microbial agency was the best event for that.
Humans enjoying cheese, ginger beer and other fermented and living foods
In Kilpisjärvi biological research station microbes got cultivated in agar and the conversation in many scales was intense and beautiful as they showed up in colours and patterns visible for human eyes. Bodies rubbed each other from various body parts to make colonies exchange and converse. In the surface of one of the noses there was intellect that had to be spread to all members. Microbes sent messages for humans mainly offering visions in the context of petrifilm readings. Medical understanding of the data was poor, but human were able to embody microbial desires many other ways. It happened through human speech, sneezes and skins touching and sensing. Other methods of inquiry didn’t reach human language.
humans taking samples of microbes living on the surface of their skins
Border agents, the skins flora where in charge of actions. Microbiomes of the human animal guts where also contributing to this event strongly. Through Vagus nerve meditation and yoga, they became more audible. This multispecies colloguium wasen’t first of its kind but as the human animals are growing more sensitive to detect how the parliament works they happily started promoting this method with new paradigm.
humans trying to understand what microbes try to make them understand
Kaksipäivänen työpaja taiteilijoille, ajattelijoille, mikrobeille, maan toisille ja suhteellisesta materiaalisuudesta kiinnostuneille lähenee. Yhdessä-ajatellaan ja ollaan kumppanieläimien kanssa. Työpajan tarkoitus on nostaa tietoisuutta monikietoutuneisuudesta elävien ei-inhimillisten kanssa, ja haastaa ihmiskeskeisiä näkemyksiä. Teemme sen posthumanistisen teorian ja sisuksiemme viisauden kera!
Työpaja tapahtuu monilajisessa yhteisössä Tarvasjoella 24-26.7.2019 ja 26-28.7.2019. Ilmoittaudu nyt sähköpostitse: hannulariina@gmail.com. Voit lyhyesti kertoa miksi olisit kiinnostunut osallistumaan. Lähetämme sinulle ohjeet saapumisesta tänne fölibussilla. Työpajaan tuleminen on maksutonta lukuun ottamatta pientä korvausta ruuasta.
Tunnustelemme ei-inhimillisiä välittäjiämme meissä, ja ympäristössä: mikrobiaalinen tietoisuus ja kumppanieläin-hengailu retriitti tarjoaa kehollisia harjoitteita saadaksemme aikaan paremman yhteyden ympäristöön.
Tarjoamme esimerkiksi keskusteluja, jotka tapahtuvat toislajisten seurassa, ja ylipäänsä ajan vietto-mahdollisuuden ympäristössä, jossa on kanoja, kissoja ja monia hyönteisiä sekä hyötykasvipuutarha. Luvassa ohjattu meditaatio/ joogaharjoitus ja muita harjoitteita ulkoilmassa.
In english
Two day workshop for artists, thinkers, microbes, earth others and human animals from all fields with interest in relational materiality is getting closer. Lets co-think and be with our companion species! The workshop aims to raise awareness of our relationality with living nonhumans and challenge anthropocentric views. With a help of more-than-human theory and wisdom of the gut!
Workshop takes place at a multispecies community at tarvasjoki 24-26.7.2019 and 26-28.7.2019. choose your date and come discover relational ontologies within. Sing up with a short expression of your interest towards this workshop to hannulariina@gmail. Participation is free of charge except small amount for food. We will send you instruction to arrive here with fölibus.
We will be sensing our nonhuman mediators within and in the environment: microbial awareness and companion species-hang out retreat will offer embodied practices to connect to our environment.
We offer talks held around living earth others, and also just a time to hang out and discover what will unfold in retreat with companion species like chickens and cats and various insects, microbes and plants.
Embodied practices like quided microbial meditation is one of the concrete tools to experience microbiomes as a mediators between body and its environment. The concept of the meditation is based on the realization that body relaxes around plants and other animals. The focus would be in the non-human networks stretching from self to non-self and in between, braking the boundaries. Scientific background of the meditation lays on the realization, that specific body postures activate Vagus nerve trough which our microbes connect with. Meditation consists of small yin yoga postures, and other elements tuning the vagus nerve.
Tämä on hiljainen mutta kiihkeä kanan kurlutus liittyä herkkään prosessiin, temppuradalle. Temppuradalla on hauskaa, ja siellä saa kieriä mudassa. Monilajisuus yhteisöllisyyden pohjana muuttaa molempia, kaikkia.
Manifesti temppurata-projektin suhteen on pakoa petrimaljoilta tai vesiviljelyruukuista, joissa voi olla arvaamattomia tapahtumia, mutta biotaide tai eläintaide soisi tapahtuvan myös maan toisten ehdoilla. Miljöö, jossa elämän antaa kietoutua omia reittejään, muodostaa paon viivoja, joihin kytkeytyä paikan päällä. Galleriatilat ja muut näyttelyllisen kompleksin steriilit territoriot kolonialisoivat jokseenkin ainetta ja sen ilmaisua kehystämäänsä instituution sisuksiin. Kokeillaan olisiko hedelmällistä toimia paikoissa, joissa elävä aine värähtelee, ja lajit kietoutuvat toisiinsa loputtomin yhdistelmin ja rihmastoin, hallitsemattomasti.
Temppurata ottaa inspiraatiota kahdesta konkreettisesta työpaja-metodista. Toinen on Kanadassa vaikuttavien Brian Massumin ja Erin Manningin Sense-lab, jossa taiteilijat ja tutkijat törmäyttävät herkkyyksiään yhdessä-ajattelemalla. He kehittävät suhteellisuuden tekniikoita, joissa erilaiset materiaalit osallistuvat prosessiin intensifioimalla yhdessä-tekemisttä: aine johdattaa heitä turvallisen tilan löytämiseen, ja lisää luovuuden ja kanssa-tekemisen potentiaalia. Donna Harawayn agility-harrastus koiransa kanssa on myös yhdessä-tekemistä toisen lajin kanssa, jossa korostuu molempien heittäytyminen ja toiselta oppiminen. Siinä koira ja nainen laittavat itsensä likoon mudassa. Täällä likastaisimme itsemme maan mudassa kanojen, kissojen ja pölyttäjien kera. Donna Haraway kirjoittaa Staying with the Trouble-teoksessaan Camilla-projektista, joka on niin ikään mahdollisten tulevaisuuksien fiktiota: kirjoitus ryhmiä, joissa kuvitellaan lajien törmäämisiä monia sukupolvia eteenpäin. Sym-poieettinen kirjoittaminen rikkoo lajien, sukupuolten ja kaikkien mahdollisten luokkien rajoituksia, ja purkaa samalla ihmiskeskeisyyttä. Temppuradalla kehot ovat muuta kuin ihmisen, ollaan kanssa-tulijoita, ja laitamme osat uusiin suhteisiin. Tarvasjoen ympäristömme on alusta kokeilulle, jota johdattaa paikoittunut löytäminen.
Aistimellisuus ympäristössä todellisten maan toisten kanssa, sekä fiktion mahdollistama uuden siemenen idättäminen olisi projektin alkupiste. Ideani on samalla esitellä myös paikka, jonne projektin taiteilijat voisivat myös muulloin tulla hengähtämään ja kytkeytymään. Taiteenteon materiaalimme ovat myös eläviä maan toisia, joita lähestymme vastuullisesti. Kirjoittaminen olisi eräs tapa laittaa jotain peliin, mutta myös kaikki muut tavat luoda yhteys muihin houkuttavat. Olen kaavaillut harjoitteita, joissa aineet saisivat johdattaa kutakin haluamallaan tavalla, ehkä oman aineensa voi löytää, ja samalla jotain muuta? Uusmaterialistinen ja more-than-human positio antaa erään virran kokonaisuudelle. Sulka, kivi, apilankukka tai mutaklöntti valitsevat osallistujan viehättämällä sitä puoleensa erityisyydellään ja avaavat ehkä-maailman. Teorian tai mediumin puolesta kukin voi antaa panoksensa lajienvälisyyteen missä muodossa tahansa.
Ota siis täällä kaveriksesi kuikuileva kana, luikahtava kissa, maan muoto tai ohi pyrähtävä siivekäs. Seuraa mehiläistä sen kukkatouhuihin, tai hierrä itsesi multaan, erityiseen kiveen tai anna havun tehdä päähieronta… katsotaan mitä tapahtuu kun meitä on samaan aikaan monta, jotka haluavat aistia ja oppia uusia kieliä, kenties luoda uusia lajeja. Voimme kenties tehdä erilaisia karttoja löydöksistämme. Karttoja kanan kielellä, paikallaan makaamalla tai piirtämälläkirjoittamalla ne paperiin.
Ennen kaikkea tavoite on luoda puitteet, joissa tekijöillä on sellainen olo, että he pitävät hauskaa, kekkailevat, mutta myös lepäilevät yhdessä. Miten laitamme sanat ja luonnot liikkumaan yhdessä ja liikkumaan maan toisten kanssa? Temppurataan kutsutut (muotoutuu vielä) voivat halutessaan kutsua myös muita monilajisuudesta kiinnostuneita, herkistymiselle altistuvia kumppaneita mukaan, koska elämä virtaa minne voi, ja rihmastoituminen on temppurata-projektin ytimessä. Jos luet tämän, ja se resonoi, kirjoita yhdessä-ajattelijalle ja yhdessä-tekijälle, ihmislinnulle, kanalinnulle, mehiläiskaverille guattarifelix2@gmail.com.
Näyttääkseni minkä kanssa ajattelin. Turun yliopsiton taidehistorian taide ja politiikka luentosarja: sen läpikäymä matka modernista tänne posthumanistisiin ja uusmaterialistisiin vapauksiin pakotteesta esittää.
Kehykseni arkeologia: Urbinon venus ja Olympia eivät eroa radikaalisti toisistaan sivistymättömälle, taidehistoriaa tuntemattomalle katsojalle (niistä pitää vain tietää, että ne ovat miesmaalareiden näkemyksiä naiskohteista). Molemmat voivat olla eroottisten pelikorttien kuvituksessa, aivan saman arvoisina, menneiden vuosisatojen dokumentteina maalaustaiteen alaston-nainen genrestä. Tämän videoteksen kannalta niillä ei ole mitään merkitystä, mutta kuitenkin ne vainoavat kaikkea. Kuitenkin, taide-instituutio pakottaa meidät ymmärtämään moderniteetin synnyn radikaalisti erilaisen naisen kuvaamisen kautta. Avantgarde pyrki eroon konventioista, mutta konventio korvautui itsensä taideinstitution vielä suuremalla vallalla levittäytyä syvemmälle havaitsemiseen ja tulkitsemiseen, ja taiteen ymmärtämisen mahdollisuuksiin. Taidehistoria on apparaatti, jonka suojiin lukeutuvat teokset verhotaan instituution tarinoita ja kaanonia tuottavaan kontekstien ja tietämyksien alaisuuteen niin tiukalle, ettei historiaan jääneistä maalauksista oikeastaan uskalla, tai kiinnostu sanomaan yhtään mitään, ellei satu tietämään jo skandaaleja mitä teoksiin on liittynyt, kaikkien muiden vaiheiden tuottamia mielipiteitä, ja tietenkään ei sovi unohtaa edeltävän taiteen mahdollistamaa evoluutiota, joka on pantava kontekstiin.
URBIINON VENUS METSÄKONEEN ETEEN? EI
Museoinstituutio tuottavana valtiokoneena junailee osaltaan tiedon ja taidon tuotantoa. Se määrittelee kokoajan luokittelemalla, näyttämällä sen mitä kuuluu tietää tai miten kuuluu nähdä kauniina, mitä käsityksiä voi pitää tuoreina tai vanhanaikaisina. Harva instituutio nykyisellään kuitenkaan tuottaa vain yhtä näkökulmaa. Pääasia on, että saadaan aikaan kokoajan informaatiotulvaa, joka laittaa subjektin kontrolloimaan itseään milloin mitenkin. Postmodernille tuottavalle valtiokoneelle voi olla hedelmällisempää asettua jopa itseään vastaan. Anti-mainos tuntuu olevan keinoista parhain, kun instituutio haluaa näyttää ymmärtävänsä, sulattavansa luokat, muut sukupuolet ja etniset ryhmät, puolustavansa sorrettujen kamppailuja. “hei me tiedämme mistä kuuluu nyt puhua ja toleroimme kaikki identiteetit!”. Luokittelu jatkuu ja se tapahtuu suhteessa itsetarkkailuun, jota nykyään hallitsee kontrolliyhteiskunnassa valta, jota ei harjoiteta, vaan se harjoittuu. Kuvaamisen tavat hallitsevat identiteetin idean kautta. Taiteen tehtävä on pysytellä kärppänä kuvaamistapojen reunamilla, kuitenkin suhteessa normiin. Juuri siellä, missä oikeammin likistetään avuton subjekti normin ja epäkonventionaalisen yhtä-aikaisen vaatimuksen väliin. Mitään yhteisymmärryksen liian kaukaista näkökulmaa ei voida sulattaa edes taiteessa.
Parasta on se, joka yhä EDUSTAA jotain yleistä kysymystä. “Teemaa”
FOUCAULT, pliis help us
Optimoidakseen itsekontrollin, modernin subjektin on oltava kuin eiffelin torni; kaikennäkevä tähystyspaikka, mutta myös näyttelykappale. Moderni, rationaalinen, itseohjaileva, itsekontrolloiva subjekti tuottaa normia erilaisten käytäntöjen ja puhuntojen kautta. Ei ole erillistä tahoa, joka hallitsisi yksilöitä, tai sen enempää massoja, sillä kontrolliyhteiskunnan ei tarvitse rankaista. Ideologian omaksuttuuaan, subjekti ei koe itse käytäntöjä hallintana. Moderni ja postmoderni ovat niin likellä toisiaan. Kaikki äänet ovat tärkeitä muttei mikään, koska ei ole oikeata eikä väärää tietoisuutta. Modernissa kaikki osallistuvat spektaakkeliin yhtä itsetietoisena ja nautiskelevana kuin Manetin Olympia. Olympia, maalaus, oli ensimmäinen identiteettipolitiikko, ja auttoi subjektia tiellä parempaan vastuuseen omista representaatioistaan hämärtämällä luentaa. Ja sitten postmoderni riitauttaa subjektin, ja laittaa suoraan katsojaa katsovan naaman eteen jotain, hämää hiukan, valistaminen jatkuu uuden hämmennyksen tilassa. Subjekin tiedetään kuitenkin olevan siellä?
KELTASIEN LEHTIEN KOHDALLE Keltainen lehdistö kiinnostuu vain kun puhutaan sen kieltä. “We dont play nature to your culture”. KRUEGER! feministinen kritiikki paikantuu siten, että sen on nieltävä vielä luontokulttuurikohtiot, jotta se voi sanoa miten sukupuolet tulevat niissä binaarisesti. Kruegerin positio on molaarinen pysähtyminen siihen kriittiseen kohtaan, jossa kehollisuus on rodun, sukupuolen tai luokan kysymys. Representaation analysointi ja uusien tuotanto pitää yhä representaation logiikan pihdeissä. Identiteetti, representaatio, valistus, identiteetti, representaatio, valistus,,,
KANAT
TULEE JA SIT ON ÄÄNETÖNTÄ
“The historical process by which women came to specialize in certain kinds of art and the symbolism of still-life and flower painting has been obscured by the tendency to identify women with nature. paintings of flowers on the women who painted them became mere reflections of each other. Solely an extension of womanliness and the artist becomes a woman only fulfilling her nature. 119 And it is at the level of what those signs connote often unconsciously the patriarch of ideology is reproduced… In art the female nude parallels the effects of the feminine stereotypes in art historical discourse… Both confirm male dominance.”(Pollock ja kumppani 58, 119)
Situationistit pakenivat itsensä kuvailun voimia…
Pelottaa tehdä mitään. Taidehistoria painaa vasten kehoja, ainakin niitä jotka koittavat ilmaista tai toimia, vaikka ne olisivat naistaiteilijoiden itsensä kuvaamia kehoja. Se tekee niistä poliittisten kamppailujen areenan instituution muotoilemien kysymysten pakottamassa kontekstissa. Naisten tekemän taiteen kohdalla käytännössä polveutuen Olympiasta, ja sitä kautta kaikista nais-nakuista kautta maalaustaiteen. Asiantuntijuus biopolittiikkana ruumiillistuu jokaisessa eleessä. Millä muulla tavalla keho voi olla heijastettuna seinälle, kuin valistamalla ja informoimalla, identiteettipoliittisena. Onko edes Baradin performatiivisuus tarpeeksi irti merkityksistä.
Onko tää matka modernin ja postmodernin kautta poshumanistiseen, äh aristoteleen kaava.
miten modernismi painaa meitä yhä…
FOUCAULT, mikä on tiedon suhde valtaan? Foucault, voisimmeko kysyä mikä on tiedon suhde välittämiseen? Tiedetään että metsiä hävitetään, ja että meidän olemassaolemisemme on suhteessa niihin, miksei tuo tieto aikaan saa mitään? Nähdään vain sukupuolia ja lajeja siellä missä on ympäristöjä, ekosysteemejä ja moneuksia. Tarvitaan läheisyyttä. Puussa asujia, joiden fyysiset kehot tulevat metsäkoneiden ja puiden väliin. Kuvat on vaihdettava toimintaan, mutta onko toiminnan tavoittaminen pikemminkin katsojan vastuulla? Ei ole mitään takeita siitä, että toiminnallisempi ja osallistavampi oliokäsitys tarjoaisi sen enempää intra-aktiota kuin interaktio tarjoaa intra-aktiota.
Näyttelyllinen kompleksi viimeistään ulossulkee sen, mikä ei ole muuttunut luokiteltavaksi. Museo murhaa luovan aineen ja tulemiset, jotka eivät kehity kohti yleistä. Villi aine, SiviVILLIsaatio… sympaattista, mutta hyödytöntä ainetta.
Kehityksellisen modernismin museot kukoistivat palvellessaan tiedontuotantoa luokittelemalla. Nykytaide vastustaa klassisen ja modernistisen järjestystä, jota museo instituutio harjoittaa, mutta sekoittamalla ilmiöt ja asiat ja sanat se saa aikaan sen, että katsoja ei ymmärrä siitä mitään. Ehkä siinä näemme, miten valistusta palveleva näyttelyllinen kompleksi onnistuu yhä kontrolloimaan kykyä olla tiedon kohde tai tietää, kun kerran on koulutettu ymmärtämään sarjojen tekniikan mukaisesti. Tämäkin audiovisuaalinen yritys havainnollistaa sen, miksi representaatio orjuuttaa, muuttuu näytelmäksi. Tiedontuotannon tapojen eksplikointi, kanssa-ajattelijoiden paljastaminen, muuttuu spektaakkeliksi. Keho ei onnistu irtautumaan sen rajoista, ei sen kyvyn puutteen vuoksi, vaan siihen pakotetun representaatioiden kerrostumien vuoksi.
Valistuksen sijaan aine itse…
Mutta posthumanismi voi vihellellen silti ymmärtää, että julkisimmillaankin yksittäinen keho on myös eläimen keho, luonnon keho ja potentiaalinen omituisuus, ja etenkin kanssa-tulija, kanssa-ajattelija. Eikä missään romanttisessa mielessä luonto, vaan luontokulttuurina. Ihmis-eläimen puuksi tuleminen on täynnä teknologioita, jotka mahdollistavat sen performanssin. Ovatko minä-teknologiat pelkkää tiedon suhdetta valtaan? Missä määrin minät kiinnittyvät ympäristöihinsä myös tiedon avulla, jolla on suhde välittämiseen? Kanaksi tuleva ymmärtää kanaansa paremmin kana-ystävällisen teorian avulla.
Alaston
miehen kuvaama nainen alkaa kuitenkin olla onneksi hiukkasen
taidehistorian kaanoneihin jäänyt ilmiö? Ainakaan se ei tunnu
olevan samalla volyymillä uusinnettu trooppi nykypäivänä?
Oletetaan, että kysymys olisi jo käsitelty, eli emme haluaisi enää
esittää naista millään niistä tavoista, joista feministit ovat
varoittaneet meitä. Tuotetaanko sitten uudet ihanteet, jotka
seuraava sukupuoli nauraa kuoliaaksi ja tuomitsee uusien
teorioittensa puitteissa. Jos tiedon tuotantoa ja taiteen tekemistä
ohjaisi jokin avantgardea uudempi metodi, ihanteiden luomisen ei
pitäisi enää olla ihanne. Identiteettien keksiminen ja luokittelu
ei pitäisi olla enää tehtävälistalla.
Melkein ei uskalla sanoa, että identiteetti tuntuu hieman ihmiskeskeiseltä… Deleuzen ontologiasta eroa tuottavilla asioilla ei ole identiteettiä. Eroa tuottavat asiat pitäisi pystyä valjastamaan käyttöön ilman tätä hössötystä, joka tuottaa vain uusia identiteettikategorioita… Jos mitään ei voida ymmärtää identiteetin takaa, niin jäämme näkemään naistaitelijan tekevän taas eleitä, mitkä näyttävät patriarkaatin fantasialta. Kun taiteilija itse asettuu asettuu maisemaan tai galleriatilaan alastomana, tai ripustelee kasvin osia hiuskarvoihinsa, tulemme nähneeksi sitten huoran tai madonnan jne. Taiteilija haluaa vaan ottaa kehonsa takaisin noilta voimilta ja näyttää sen uudessa kontekstissa, mutta se palautetaan aina institutionaaliseen kehykseen, joka on yhtä patriarkaalinen myös feminismin taidehistoriassa sikäli kuin representaation logiikka pakottaa sen aina miesten keksimän filosofian piiriin. Siellä nainen on kukka miehelle, muttei suhteena, vaan objektina.
Eläimeksi tai puuksi tulemiset eivät ole identiteettipolitiikkaa. Keho ei ole instituution omaisuutta valistuksellisena elementtinä. Keho on toimija, joka luo suhteita ympäristöönsä. Keltaiset lehdistöt eivät julista sanomaa, ne tekevät happea ja sitten maatuvat, transmutatoituvat, ja eläin viettää tapahtuman äärellä monikietoutuvan hetken, virtsaa ja ulostaa, kuopii, aistii, pohtii, luo yhteyksiä, on tulemisessa. Tuokio muuttaa siitä kvalitatiivisella tavalla osia, eli laittaa sen tulemisiin kokonaisuudessaan. Mikään ei ole enää entisensä. Ihminen on vähän enemmän ei-inhimillisten voimien penetroima. Myös taideinstituution, jota varten digitaalinen silmä on mukana tilanteessa. Deleuze uskoo taiteeseen, asitimukseen, taiteen kykyyn välittää ei-inhimillisiä voimia, tuntuja. Poliittisuus ei ole tiedossa, vaan siinä miten aistittava resonoi tulevaisuuden, potentiaalisen kanssa, näyttää utopian iholla, tai ihojen kytköksissä. Tarvitaanko valistuskoneita, halutaanko niitä? Puhunnat tuottavat käytänteitä, jotka vaikuttavat kohteluun. Kuinka selvällä kielellä ne pitää lausua, vai saako änkyttää. Ehkä houre on affektiivisempaa.
Knowing is a matter of intra-action… what is needed is posthumanist understanding of discoursive practises.. not just human discourses but boundary making practises (148-149 barad u know where dudette) Muuttuvatko valtasuhteet välittämissuhteiksi vaihtamalla termit yksilöstä ja vuorovaikutuksesta monikietoutuneeseen ja suhteelliseen? Vai pitäisikö vaan neuloa kyktköksensä, tai teipata ne ja käyttää ääntä mielummin laulamiseen. Vai miten ihmissuut puhuisivat samaa kieltä puiden kanssa, ja korvat ymmärtäisivät?
ja vaikka mutta silti ja kuitenkin on ehkä liian kunnianhimoista sanoa että haluaa pelastaa maailman.
Vittuun “emme voi tietää mitään muista lajeista”. Me tiedämme niistä, koska emme ole muuta kuin se, miten niiden kanssa olemme tänne tulleet. Minä tunnen kanaseni! Mutta onko spektaakkeli ainoa vaihtoehto vastustaa spektaakkelia? Miten puhua suoraan niille toimijoille, jotka kaatavat, syövät, tuhoavat? Kana ei halua kuolla lautasellesi, vaikka se ei kieltäydy kuolemasta. Metsä ei halua tulla hakatuksi vaikka se ei kieltäydy kaadettavaksi tulemisesta. Jos olen yhtä hauras ja alaston kuin puu tai kana, niin pitääkö minut yhä nähdä sukupuolen kautta, voisinko vihdoin olla eläin. Vailla identiteettiä, tulemisessa. Kuuntelen, translitteroin eläinten kieltä. Opiskelen kanain kanssa.
niin, ei sillai et ne nyt edustais jotain ei-inhimillistä käännettä, vaan et mikä aine avaa kenellekin ihmiseläimelle tavan ruumiillistua toisin, tulla osaksi, olla suhteissa, toimia kanssa, muuttua, alkaa arvostaa. mulle, kepit, just nyt.
linnun 